Proosakurssi oli antoisa. Miten paljon erilaisia tekstejä ja erialisia tulkintoja niinkin pienessä porukassa on olemassa. Samoja, elämisen ja ihmisenä olemisen, peruskysymyksiä voi ottaa monen aihevalinnan ja tematologian kautta. Opin uutta; minulle kun sanat eivät koskaan ole pelkkiä sanoja. Siitä huolimatta tunnun junnaavan paikallani joka asiassa, myös teksteissä. Oletettavasti olisi parasta, kun jättäisin kaikki olemassaolevan materiaalin, siis jo kirjoitetun, kokonaan taka-alalle ja ryhtyisin tekemään uutta.

Kivut ovat tänään helpommat, tosin neljän tunnin istumisen jälkeen oli pakko ottaa ylimääräinen ibuprofeiiniannos. Uskon myös, että eilinen vesijumppa auttoi. Kunpa vain saisin aikaiseksi käydä toisenkin kerran altaassa, vaikka maanantaina. Kaikki oleminen ja tekeminen tuntuu taas olevan kunpa, jospa, ehkä -linjalla. Lakkaan siis jossittelemasta.

Kaikki on jo sanottu, joskus, kerran, toisenkin. Miksi se aina vain tuntuu tärkeältä, että sanoo taas, uudelleen ja monta kertaa? Sanominen pelkistää olemassaolon pinnalliseksi, olemattomaksi. Ja silti sanoilla on mahti. Mummukin sanoi, että sanominen on vaarallista. "Mää näin ton Peltoskan eilen ja se sano susta niin ja niin--"

sanomisiin

Pedanttista kyllä, kirjoitan lähinnä siksi, että lokakuu ei jäisi vallan väliin. Toivon ja pelon kuukausi. Joitakin kuulaita päiviä, mutta enimmäkseen harmaita. Jos mieli palautuukin, vaikkei ehkä ennalleen niin vakaammaksi tai ainakin ennäkoitavammaksi, ruumiin kipu seuraa mukana niin että sitä ei unohda. Olen tehnyt muutaman huivin sitten viime päivityksen, mutta vain toisesta on kuva, jonka A otti. Toinen on kuvaamatta. Malli on Swallow tail ja kummassakin ohut liukuvärjätty Jõgevan villatehtaan lanka.

Juu, on se kaksinkerroin ja vieläpä nurinpäin, mutta kaunis siitä tuli. Huivivaihtoon lähetin edellisessä postauksessa olevan keltaisen Lehmuksen, mutta vastaanottaja ei kyllä ole ilmoittanut sitä saaneensa. Uskon sen kuitenkin menneen perille, koska muutoin se olisi palautunut lähettäjälle. Sen sijaan olen ollut itselleni äärettömän kiukkuinen, kun en saanut valmiiksi ystävälleni tarkoitettua hääsaalia. Mutta en yksinkertaisesti vain kivuiltani pysty istuksimaan, en tässä koneen vieressä enkä kutomassakaan.

Huomenna menen Samuli Parosen seuran proosakirjoittamisen kurssin toiseen osioon. Vaivoin sain aikaan uutta tekstiä ennakkotehtäväksi. Saa nähdä, jaksanko istua siellä koko kuusi tuntia. Maanantaina koetan saada lääkäriajan, vaikka en tiedä, onko siitä apua. Eläkeläistä ei ilmeisesti kannata lähettää magneettikuvauksiin. Voin kuitenkin kirjoittaa kipulistaan jumpparenkutussanat: pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat....  Burana särki mahan, jotakin relaksanttia voisi kenties syödä. Vesijumppa oli hyvä, vaikka siellä pitäisi käydä useammin kuin kerran viikossa.

Inkeri kommentoi päivälliseen filosofointiini, että lienen pitkällä toipumisen prosessissa. Olen ja en. Sikäli olen, että olen prosessoinut näitä elämänmittaisiksi kasvaneita kriisejäni nelisenkymmentä vuotta. Jos miettii amerikkalaisten kriisipisteytysmittarilla, minulla on viimeiset 30 vuotta ollut letaali stressi. Jos kriisi mielletään ylöspäin aukeavan paraaabelin pohjaksi (jos nyt elämää voidaan kuvata mitenkään viivalla), olen kaiketi nousevan viivan lähtöpisteessä. Niin ainakin toivon. Mutta jos käyrä on sinimuotoinen, pohjakohta seuraa toistaan, katsoo mistä päin hyvänsä.

Minun ongelmani – niin tässä kuin muissakin asioissa – on sana lihallistumattomuus. Osaan kyllä rationaalisesti analysoida, jopa selittää, mutta kun tunteita pitäisi nimetä ja peräti tunnistaa, jotta voisi ottaa niitä käyttöön, olen edelleen hukassa. Se seuraus on kaiken rationalisoimisesta, että osaa kenties ennakoida jonkin tulevan, siis probabilistisesti ikään kuin elää ennalta, ja siksi vaikuttaa siltä, että on selviytyjä. Mutta niin petollista on uskoa olevansa rationalisti! Tunteet ohjaavat päätöksentekoa enemmän kuin uskotaan. koska en tunnista tunteita, en voi niitä elää. Tunnekriisejä ei vain voi selvittää käsitteellisesti.

Niin se konkretia. Sain Kelalta korotettua hoitotukea, kunnes jäin eläkkeelle. Sitten se pudotettiin perustasoiseksi. Jätin hakemuksen uudelleen  korotetusta tuesta, mutta tuki jäi entiselleen. Valitin päätöksestä elokuussa viime vuonna. Valitus hylättiin ja lähetettiin edelleen sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan. Kun tuen maksatuksen määräaika taas meni umpeen, tein uuden hakemuksen uusine lausuntoineen vuoden kuluttua edellisestä. Perjantaina sain ilmoituksen, että hakemukseni on lähetetty edelleen muutoksenhalulautakuntaan, mutta paikallinen Kela on lausunut siitä, odotettavasti kielteisesti. Ihmettelen käytäntöä. Jos teen hakemuksen, pitäisi siitä antaa päätös. Ja sen voisi sitten alistaa valitustietä eteenpäin. Kelan lähettämässä saatteessa ei kuitenkaan lukenut mitään siitä, että hakemus lähetetään eteenpäin, koska valitusasia aiemmasta päätöksestä on edelleen vireillä (14 kk). Ihmettelen myös, miksi uusi hakemus lähetettiin valituselimelle. Ei kai se voi antaa hakemukseeni päätöstä? En nyt ainakaan vielä ole tehnyt asialle mitään.

Se vähä, mitä olen tehnyt, on muutama huivi ja yksi takki. Kuvat ovat mitä ovat, en jaksa niistä nyt välittää.  Huivien malleina on tunnettuja ohjeita, muokattuna omiin tarpeisiin. Koska en viitsi nyt etsiä linkkejä, saavat olla.

Lankana on tummansininen Tennessee. Ja mallina aiemmin esitelty Lady February sweater. Nelosen puikoilla aika passeli neulottavaksi.

Kaksi ylempää ovat villaa, alin alpakkaa.

Niin, ja leivoin lopulta omenapiirakkaa tänään. Seuraavaksi huovutetaan.

Kriisi on muutosvaihe ihmisen elämässä. Kun elämää katsoo taaksepäin, on nähtävissä, että kriisi on aina uuden alku, välivaihe, siinä elää muutoksen siemen.   Mutta kun ihminen on itse kriisin keskellä, elää sitä ja siinä parastaikaa, muutoshaluisuuden ja -valmiuksien toitottaminen on kuin kaataisi suolavettä haavoihin. Kriisin sisällä on vaikea nähdä kokonaisuutta; vielä vähemmän, jos on osana systeemiä, jossa muutos tapahtuu.

Kriisien kohtaaminen edellyttää riittävää turvallisuuden tunnetta, uskallusta ja rohkeutta käsitellä tapahtunutta sekä sitä, että pysähtyy katsomaan kulloistakin traumaa ja vaikeutta suurennuslasilla.  Kun vastausta tai ulospääsyä ei yleensä ole heti näkyvissä, on helppo jättää kesken. Vaikka kriisit horjuttavat itsetuntoa, niiden läpikäyminen ja työstäminen lisää itsetuntemusta ja pikkuhiljaa itsetuntoakin. Siinä kaiketi piileekin kriisien salaisuus ja kasvun voima. Kriisien kautta ihminen luo omaa selviytymishistoriaansa, jossa tunne-elämä kasvaa tai kutistuu. Se vaikuttaa kaikkeen ajatteluun.

Monesti herkimmät reagoivat ensin, ne jotka ajattelevat, prosessoivat ja reflektoivat eniten. Yhteisön kriisi on siinä mielessä vaikeaa (oli se sitten parisuhde, perhe, työyhteisö), että se toimii tavallisesti systeemisesti – ja yhden muuttuessa tai reagoidessa tapahtuu muutoksia koko systeemin ajattelussa ja toiminnassa. Ne, jotka reagoivat ensiksi, pääsevät ehkä lopulta vähimmällä, koska heillä on aikaa työskennellä asioiden kanssa kauimmin. Yhteisön kriiseissä ei ole keskeistä vain ulkoisesti laukaisevat tekijät, vaan pikemminkin se, että kukin yhteisön jäsen elää samaan aikaan muita kriisejä omassa kehityksessään ja elämässään. Kun työskentelee jonkin traumaattisenkin kriisin kanssa, voi olla vaikea huomata mitään muuta.

Kirjoitan itsestäni. Kun nyt olen vähitellen alkanut toipua, olen ensiksi joutunut kyseenalaistamaan perusarvojani, mutta myös toimintatapojani. Kumma juttu, kuinka väsyessäni haalin yhä enemmän tietoa ja kaikenlaista tekemistä itselleni. Samalla on kuitenkin voimassa jonkinlainen informaatiosulku: valintakriteerit pettävät siten, että en MUISTA olemassaolevia vanhoja ja hyödyllisiä tietovarastojani, vaan lähden tutkimaan kaikenlaisia uusia mielenkiintoisia asioita. Useimmiten on kai kysymyksessä pako ratkaisua odottavista ongelmista tai oikeammin kai ratkaisutavan valinnan vaivasta; ei jaksa eikä osaa. No, tämä pari kuukautta jatkunut kriittinen vaihe ja sitten vähittäinen valaistuminen on antanut minulle paljon uusia näkymiä, ja uskallan jopa sanoa uusia keinoja. Omassa maailmassani vailla kielen yhteyttä olen ollut niin yksin, että kaipaamaani kosketusta (kielen) ei tuntunut tulevan hyvällä eikä pahalla. On ollut helppo syyttää muita ja syyttää itseään hylkäämisestä. Kenties kuitenkin on ollut kysymys vain siitä, että ärsyke- ja sietokynnnys minussa on ollut poissa raiteiltaan. Olen juuri oivaltanut, että kysymys on paljolti vain sellaisesta epätasapainosta, joka ON KORJATTAVISSA. Kun olen itselleni arvokas, voin olla sitä myös muille. Miten olen ylipäätään epäillyt sitä niin paljon? Minunkaan ei tarvitse ANSAITA olemassaoloani, riittää kun olen, kun levitän siipeni täyteen mittaansa.

Ihan niin kuin olisin mennyt mukaan sellaiseen harhaan, että minun on pakko muuttua. Mutta kun muutokseen ei ole ollut omia eväitä ja toisen tekemät eivät ole maistuneet, riittäneet tai ravinneet. Kummaa se, että kun on valmis kriisi, ihmiselle aletaan tolkuttaa muutosvalmiutta ja -vaatimusta!  Sitä yritetään kalastaa toivemielikuvaa. Sen sanallistaminen ahdistaa lisää. Ja varsinkin sen kyseleminen. Ei kai minunkaan mielikuvituksessani ole mitään vikaa, ei myöskään sen paratiisipuolessa. "Auttamisen" suurin virhe (en syytä) lienee se, että on käsitelty vain ruumista tai vain mieltä tai vain ympäristöä, työyhteisöä.  Mielen on toivottu itsekseen valaistuvan positiiviseen ajatteluun päin. Kaaos omana kokemuksenani on arkirutiineista irrottautuminen, välinpitämättömyys fyysisestä olemassaolosta, kyyninen maailmanmenon ohittaminen (ei kuulu, ei kiinnosta, informaatiosulku), hällä väliä jaksamisellekin -käytös (nukkuminen ja valvominen – liikaa tai yksinomaan jompaakumpaa).

Olen päättänyt olla hylkäämättä itseäni vaikka muut hylkäisivätkin. Jos minusta ei ole tukea itselleni, ei kai minusta haittaakaan ole itselleni! Tuska tuo esiin oman elämän tärkeyden ja sekin on tärkeämpää kuin turta ja vailla kokemusta. Maailmassa on kyse eräänlaisesta pelistä (yhteisöstä ja ryhmädynamiikasta). Pelistä, joka pitää tunnistaa ja tarpeen tullen hylätä. Siinä voi olla koko ajan itsekäs, ei tarvitse ottaa vastuuta edes itsestään tuntea minkäänlaista velvollisuutta toistakaan kohtaan. Viehätys ehkä piileekin juuri siinä, ettei oikeasti ole vastuullinen. Ja kun itse astuu kokonaan tähän viestintätodelliseen lumemaailmaan on vaara, että vaatii reaaliympäristöltään vielä enemmän (kontrasti), alkaa odottaa samaa.

Miten aion selvitä, hoitaa ja jaksaa? Opettelen erottamaan olennaisen epäolennaisesta, pyrin tekemään välttämättömimmän, en ahnehdi liikaa. Annan aikaa itselleni toipumiseen ja olemiseen.  Käyn joka päivä ulkona, nautin yksinkertaisista asioista. En yritä muuta sitä, mitä en voi ja keskityn vain niihin, joille voin jotakin. Keskeisintä on oma hyvinvointi, fyysinen ja psyykkinen. Muutokset ovat aina dynaamisia muutoksia persoonallisuudessa ja ne aiheuttavat muutoksia myös yhteisön sisäisessä dynaamisessa systeemissä.  Keskeistä omassa kasvuprosessissani juuri nyt on kokemus, perususkomus jopa, ettei kukaan voi pitää minusta tai kunnioittaa minua. Kukaan ei voi rakastaa eikä hyväksyä minua, kun en ole tähänkään asti sitä kokenut, en edes lapsena. Mutta miksi onnistun kieltämään kymmenen vuoden rakkauden, hylkäämään sen, niin kuin sitä ei olisi ollutkaan? Se on, edelleen! Itsensä hakemisessa perusongelma on oma mitättömyyden tunne, mutta se antaa vain lisävauhtia paolle.

Tekemättä jäi se ainoa työ, joka olisi auttanut: oman itsensä rakastaminen ja kunnioittaminen, oman itsensä tärkeäksi tunteminen ja hyväksyminen. Tekemällä niin joutuu vastuulliseksi omista teoistaan. Oma hyväksymättömyys ja mitättömyys ovat vain verukkeita, jotka oikeuttavat tekemään edesvastuuttomia tekoja ja tyydyttämään tarpeita holtittomasti. Oman itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen on ensisijainen tehtävä omassa kasvussa ja muuttumisessa. Kaikkein varmimmin oman kehityksensä saa pysähtymään alkamalla rooliin ja asettumalla ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja neuvonantajaksi. Voiko yksinään selvitä? Miksi minun prosessini on niin pitkä? Voiko prosesseja nopeuttaa itsessä ja muissa ja miten? Onko se tarpeen? Voiko ulkopuolisen henkilön avulla päästä jonkun asian ylitse tai päästä siitä nopeammin selville? Minusta omaa tahtiaan ei voi kovin paljon säädellä. Asioihin tarvitsee kypsyä. Kun haluaa tosissaan selvittää, myös selvittää. Ja minä haluan. Voinko haluta liikaa?

Kiitos teille, jotka tuette, kannatte, muistatte ja pyöritätte laskuria.  Kun se  ehtii sataantuhanteen, lupaan jotakin syksyistä sille, joka kertoo, miten löydän toivon, uskon ja luottamuksen. Tai ainakin jättää puumerkkinsä tähän kirjoitukseen.

Olen saanut huivivaihdossa Satu U:lta ihanan mustapunaisen huivin jo yli viikko sitten. En vain saa aikaiseksi kuvata enkä edes kiittää. Olen laittamaton. Oma vaihtohuivini on vielä tekeillä, nutta ensi viikolla koetan saada sen postiin.

Blogilistalla näkyy kenties päivityksiä, joille ei näy katetta. Olen muokannut vanhoja kirjoituksia siten, että olen integroinut varjopuolet ja peilikuvat leipätekstiin. Muokkaus on vielä kesken. Samalla mietin, mitä kummaa tekisin näille teksteilleni. Kirjoitan lokeja silloin kun kirjoituttaa, kuten huomataan. En pakosta, velvollisuudesta. Mutta kun palaan aiempiin teksteihini, huomaan, että niitä voisi kirjoittaa auki vaikka kuinka paljon. Toinen kysymys siis on, mitä teen näille teksteille, joita kuitenkin on ja syntyy lisää.