Absurdia tämä vuoden kirjoitustauko. Voisi kuvitella, että elämää sinä aikana ei ole ollut. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin: täysipäiväistä murehtimista ja asianajoa on ollut enemmän kuin kylliksi. Olen pitkään miettinyt sitä, mikä on tehnyt minusta sellaisen, että sivuutan kaikessa itseni. Ajan sujuvasti muiden asioita, eläydyn ja tappelen oikeudenmukaisuudesta, mutta itselleni en anna aikaa ja huomiota. En tiedä, koska tämä loppuu, luultavasti vasta sitten, kun ymmärrän antaa periksi.

Koetan saada taas kiinni sanoista, sillä niiden voima on valtava. Niiden merkitys minulle sekä luettuina että kirjoitettuina on kiistämätön. Olen tutustunut nuoren sukulaiseni ajatusmaailmaan hänen bloginsa välityksellä. Vaikka hän kirjoittaa ruotsiksi, ja vaikka kokemusmaailma on eri, juuri sanojen kautta koen sellaista samuutta ja ykseyttä, että sanoja ei ole varaa jättää.

Jatkan siis olemista, elämistä, kirjoittamista. En selittele enkä kertaa, mitä tapahtui. Elän enemmän hetkessä kuin kronologian ja sisällön pakonomaisessa säilömisessä luettavaksi. yhä mietin, linkitänkö tämän Facebookin vai en. Meneekö loppukin itsenäisyys vai vahvistuuko itsetunto? Mitäs sanotte?

Mieluisinta juuri nyt(kin):

Facebook ja Ravelry vievät sen ajan, mitä minulla on. Se ei ole yksistään huono asia, sillä sinne olen kirjoitellut enemmän kuin tänne. Koks palautteen saaminen on yksi keskeisitä asioista, siellä tuntuu sitä saavan nopeammin. Ja koska muutama asia on sellainen, joista puhuminen ääneen on lähes mahdotonta, on Kaheleissa purkaminen välttämätöntä, että pysyy joihinkin suuntiin näkymättömänä, Kiitos siitä, Kahelit.

Eläminen on nyt alkuvuonna ottanut kovemmille kuin aikoihin. Osittain se varmaan tuntuu rankalta myös siksi, että lääkitystä purettiin vuosi sitten ihan kokonaankin poissa olevaksi. Pari kuukautta sitten lisäsin kuitenkin sertraliinin ihan omin päin. Odotan erikoislääkärin konsultaatiota kaiken aikaa.

Käsitöitä tulee ja menee. Niiden tekeminen on hidasta. Kaikki eivät pääse kuvaan ollenkaan, kun ne lähtevät saman tien matkaan. Enimmäkseen olen tenhyt sukkia, sillä se on aivotonta ja kudin on helppo kuljettaa mukana.

Kummankin parin materiaali on NalleColoria ja ohjetta ei ole :) Kumpikin pari lähti saman tien eteenpäin.

Muuramen pakettiin lähtivät nämä:

LAnka on silkki-villa-viskoosia ja jotakin mohairsekoitetta. Ohje on kutakuinkin Galvanized Gardigan, IK Winter 2010 (ravlink).

Tässä kokeiltiin Suvi Simolan Pikkuveliä , ja ohjeen lähetti minulle Satunnaisena Ystävällisenä Tekona Kielopihan Tohveli :)

Sukututkija-ystävälle lähti tämä liivi. Liivin ohje on Garnstudiosta ja lanka kaksinkertaista Lanettia. Kummankin oli liivin tilaaja itse valinnut ja hankkinut.

Pikkulikalle on syntynyt myös jotakin:

Vaaleanpunaiset jakut ovat kumpikin Modassa olleiden ohjeiden mukaan. En nyt muista, mitä ohjeita ne olivat, mutta aika hiljattain julkaistuja. Langan olen saanut kumpaankin Pikkulikka-SYT:nä Marjutilta . Kiitos!

Sammakko tehtiin Puppet Paradin (ravlink) ohjeella ja sen SYTtäsi minulle Tikrunmami. 

Pihalla kasvaa liperi ja raparperi sekä muutamia kukkia. Pikkulikka on ollut ilonamme silloin tällöin. Vaikka Ilona hän on aina, sillä se on hänen keskimmäinen nimensä :)

Kun tämä kirja muuten päivity, niin sieppaan edes Kaisalta yhden meemilistan. Se oli niin mukava ja siitä tulee taitava olo :)

Ja juu, jotakin on puikoilla koko ajan. Kolmekin keskeneräistä juuri nyt.

Tämä vuosiluku on seitsemäs lokikirjassani. Jos lukee järjestyksessä alusta tähän, voi huomata, että niukemmaksi menee, kaiken suhteen. Kuvat vähenevät, tuotokset supistuvat ja kirjoitukset käyvät kovin kuiviksi ja olemattomiksi. Syitäkin voi löytää edeltä. Kun olisi viisas niin tekisi jotakin rakentavaa. Vaan kun ei ole. Ei viisas eikä aikaansaapa. Kukapa neuvoisi, mikä eteen? Kenpä tietäis sen --

Vähän enemmän neulon kuin tulen kuvanneeksi. Viimevuotisia neuleita meni ainakin Muuramen suvulle sekä juupajokisille kuvaamatta, ja jonkin verran ihan tähän Pikkulikkalaankin. Sitä tulee vain sellainen olo, että nyt tämä on tässä ja valmis ja hups, matkaan. Lisäksi päivänvalon puute vie kuvaamisen ilon. Luulisin. Eikä ole hyvä tekosyy sekin? Päivänvalon puutteen muuten huomaa vaikkapa siinä, että aloin tehdä viikko sitten likalle tunikaa oikein tummanruskeasta langasta. Päivänvalo ja myös kamera paljastivat sen hyvin tummaksi violetiksi. vaatteesta tuli näti mutta aika jämpti. Nähtäväksi jää, onko sille mitään käyttöä. Ohje on Skadi Petite purlsista, lanka on Debbie Blissin Merinoa.

Kaulus ei kyllä tule pysymään nätisti. VAikka laitoin lankaa matkaa, niin olisi ehkä pitänyt itse ommella myös ulkoreunasta muutamalla pistolla se kiinni miehustaan.

Huovutettuja hattuja on kolmea. Yksi on mitääntekemätön, sillä se on tarkoitukseensa pieni. Tosin kun siihen neuloisi resorin ja nauhan, voisi sitä joku pienehkö käyttää. Punainen meni Pikkulikalle (kaappiin) ja vihreä odottaa matkaa Muurameen (ja kamerallekin, ehkä). Tässä kuitenkin tuo viraton oranssi.

Kolme paria noin viisivuotiaitten sukkia ovat sen sijaan onnistuneita. Kissalanpoikain sukat ovat jo olleet käytössäkin, mutta M:n sukat menevät  samaan pakettiin vihreän myssyn kanssa. Ja voi olla, että saan sinne pikapuoliin vielä villatakinkin mukaan. Enää puuttuvat nappilistat ja lankojen päättely.

Mumman Neiti Aurinko pitää kiireisenä, mutta samalla myös mummankin elämän mielekkäänä ja ylipäätään elämisen arvoisena. Viime aikoina olemme tavanneet joka viikko ja joskus tuntikaupalla. Keinutuoliin ei tarvita enää apua.

Kevättä kohti kumminkin.

Tämä on oletettavasti ainakin vuoden viimeinen kirjoitus. Ehkä jotain muutakin loppuu. On tunnustettava, että tämäkin on nyt osin velvollisuudesta kirjoitettu, sillä olen sitoutunut Salaisen neuleystäävän sääntöjen mukaan raportoimaan saaduista paketeista.

SAIn koko syksyn ihania paketteja Jossu75-nimimerkin henkilöltä. Hän bloggaa Jossun puuhailuissa. Viimeisimmän paketin pakettikortti tuli nyt tämän viikon maanantaina. En ole vain vielä oikein ehtinyt nauttia siitä. Tosin tuo huivi on kaikkein parasta ja kauneinta, mitä olen saanut! kiitos siitä tuhannesti. Palaan näihin paketeihin vielä, malta odottaa.

Itse lähetin paketteja Tiinalle eli Timsulle, jolla ei ole blogia. Mutta hupaisaa on, että tähän viimeiseen pakettiin tein hänellekin huivin, Mielityn Kellokukan:

Jouluksi minua muisti piparitaikinalla ja monella muullakin asialla muutama ihana kaheli. Kiitos .)

Olen kiitollinen vaikka lopen uupunut.

 Kävin korjaamassa linkin ja pyydän anteeksi Agathalta.

Ei taida enää pitää paikkaansa minunkaan suhteeni sukujuuriini kohdistuva lausuma, jonka mukaan priimaa pakkaa tulemaan vaikka keskinkertaista yrittää. Tänä vuonna on monenlaista tullut tehdyksi. Aikomuksistani huolimatta en ole saanut kuvailtua niitä kaikkia, enkä edes kirjattua ylös. Mutta selitellä osaan edelleenkin.

Pikkulikalle olen tehnyt sukkia ja lapasia sekä villahaalarin ja takin. Takki on jo aiemmin esitelty, mutta haalari näkyy edes vinkiksi ainakin tässä kuvassa.

Tosin neiti esiintyy nykyisin kameralleni siten, että näkyvissä on vain korva tai takaraivo :)

L:lle olen tehnyt huivin lisäksi pari neuletakkia (huivit tein keväällä L:n kahdelle sisarellekin valmistumisen kunniaksi, eikä niitäkään ole kuvattu), jotka ovat olleet mieluisia. Niihin olen itsekin jokseenkin tyytyväinen.

MAllinahan on February Lady jalankana tennessee.

Tämän takin lanka on OnLinien Tessaa, mutta mallia en tähän hätään muista. PArempia kuvia saii, kun kuvaisi mallin päällä :)

Netti- ja sukututkimusystävä tilasi syksyllä autoilija käsineet ja pitkän huivin. Tämä paketti lähti Etelä-Suomeen alkuviikosta. Mallia ei ollut mihinkään, ja nuo käsineet meinasivat olla liian haastavat. Mutta käyttöä kuulemma löytyy näillekin. Lankana on huivissa Aino, myssyssä ja käsineissä Nalle.

KÄsineisiin ompelin säämiskäjäljitelmästä kämmenpuolelle paikat (ja muistin taas, miksi en pidä näpertelystä):

Sen sijaan Pau:lle jouduin syntymäpäiväksi lähettämään vain kuvan langasta, mutta käsineetkin ovat nyt jo päätyneet perille. Lankana on Handun Paula, mallina Villapallon Ruskakäsineet.

Viime viikon paukkupakkasilla huomasin, että puolisolla ei ole kunnon varustuksia. ColourMartin 100% Extra Fine Merino 15/44NM DK Weightista tein sitten sormikkaat, pipon ja kaulurin. Nyt kelpaa taas.

Jos vaikka jatkossa olisin täsmällisempi. Juuri nyt en jaksa linkittää, suokaatten sen anteeksi. Olen edelleen toipilas.

Marraskuu on ollut tänän vuonna nimensä veroinen. Olen ollut kovasti kipeä, ja siitä saisi aikaan ihan oman, pitkän postituksensa. Joka tapauksessa minua on ilahduttanut moni asia.  Olen saanut satunnaisena ystävällisenä tekona kynttilöitä, joita olen polttanut niinä päivinä, kun olen jaksanut olla istumassa.  Olen myös saanut syksyn Salaiselta Neulovalta Ystävältäni kaksi pakettia, joista toisessa oli kirkkaanpunaista lankaa sekä kaksi pientä suklaapatukkaa. Niitä ei enää ole tätä kuvatessa. Kirkkaanpunainen lanka on italialaista villaa, Ornaghin valmistama. Kerä on iso ja lanka on pehmeää. Olen lisännyt sen tämän paketin päälle (Lana d'Irlanda).

Varsinainen paketti oli taas kerran oikein ihana. Viisi kerää Gjestalin Knoppia, joka on minulle uusi tuttavuus. Värikin oli Pikkulikan väri, ja kortissa oli ehdotus, että Neiti saisi siitä neuletakin. Tämä on kovasti mahdollista. Paketissa oli myös Erilaisia Rooibos-teepusseja sekä Omar-suklaata ja punaisia kynttilöitä ja tuikkuja. En ole osannut päättää, kuka on pakettieni takana, mutta en ole kovasti yrittänytkään. Olet kuitenkin tehnyt huolellista työtä, kun olet koonnut paketteja. Kiitos siitä :) On ihanaa, että vielä yksi on tulossa. Kaikissa paketeissa on muuten ollut lanka-aiheinen kortti.

Meillä on onneksi tuo vaari täällä kotona. Siksi myös sairauteni aikana mumman aurinko on ollut ilahduttamassa ajan kulkua.

Muutamista neuleista, joita olen saanut matkaan, postittelen tuonnenpana.

Sain toisaalla ollessani paketin Salaiselta neulovalta ystävältäni. Olen siitä kovin iloinen. Tunuu, että tämäkin on oikein minulle sopiva ja näköinen. Punaista teeteen alpakkaa! Minulla on siitä viime talveksi tekemäni baskeri ja kauluri, joten nyt päässevät sormikkaat puikoille.  Paketissa oli myös bambupuikot sekä parsinneuloja, joilla on kaiketi jokin hienompikin nimitys. Salmiakkia ja lammaskortti. Olen iloinen ja tyytyväinen. On mukava olla huomion kohteena, vaikka muuten elänkin murheellisia aikoja. Kuva ei ole ihan paras mahdollinen, olosuhteinen johdosta, mutta onpahan kuva :)

Muistaminen on yksi tapaamisen muoto. Nämä sanat sanoi joku joskus, ja olen niitä muistanut. Muisteleminen on tietoista muistamista, vähän kerrassaan, ja vaikka se tekee kipeää, on se välttämätöntä. Viron visiitilläni tulin puhuneeksi muistamisesta, kun siellä vietettiin hingedepäevää. Eikä Virossa(kaan) VOI puhua ihmisten kanssa ilman, että muistelee. Vainajienpäivä on meilläkin tänään, ja hyvä niin, jos se helpottaa hiljentymistä ja asialle omistautumista. Minulla jokainen päivä on muistamista.

Lokeja tulee harvakseltaan. Olen innostunut lukemaan. Ja käsitöitäkin tulee tehtyä. Kirjoitustöitä syntyy vähemmän, mutta ajatukset ovat jo uusissa teksteissä ja niiden muokaamisessa. Ei voi sanoa, että sanojen paneminen paperille ja järjestykseen oli kirjoittamista. TAi kirjoittaminen sanojen kirjoittamista. Se on niin paljon enemmän. Nautin siitä, että aikatauluja ei ole, mutta kuitenkin toivoisin joskus, että aivojen ja tietokoneen kovalevyn välillä olisi piuha. Kaikin puolin olisi ehkä mielekästä olla myös sellainen piuha, josta voisi ripustutua latautumaan.

Ennen matkallelähtöä sain paketin vaihtokahelilta, joka oli vaihtamisen kautta vanha tuttuni. Lähetimme paketin toinen toisellemme. Onnistuin ottamaan muutaman kuvan, mutta en kaiketi saa niitä siirretyksi, kun se piuha, joka kulkee kamerasta koneeseen, on hukassa. Koetan puhelinkuvilla auttaa vähän asiaa. Kahelipaketissa oli merinolankaa sekä mustaa lankaa, jossa on silkkiä, villaa ja viskoosia. Kaikelle on käyttöä. Lisäksi siinä oli lyhyitä pyöröpuikkoja, joita kovasti olen kaipaillut, vähän suklaata ja lukevia tyttöjä postikortilla.

Kahelipaheli oli myös tehnyt Regia Silkistä ranteenlämmittimet, jotka ovat olleet jo käytössä. Ne eivät tunnu kuumilta vaan lämpöisiltä. Ja ovat kovasti kauniit.  Kahelipaheli oli muuten arvannut minut lähettäjäksi omalle paketilleen, koska kieleni on kuulemma minun oloiseni. Olen siitä niin onnellinen. Muuten on murhe kulkemassa vierellä kaiken aikaa.

Olen nyt kyllä melkein sitä mieltä, että en osallistu hetkeen taas mihinkään aikataululliseen tai määrämittaiseen. Saan siitä näppylöitä, sillä pelkään aina, että unohdan tai en osaa. Tyypillistä.

Olen taas mukana tässäkin hauskuudessa. Ensimmäisen pakettini olen saanut jo. Se oli oikein sopiva ja mieluisa.

Kaikelle on käyttöä! Kiitos Sinulle, kuka lienetkin. En ole saanut aikaiseksi ottaa asiaa selville, mutta paketti oli leimattu siellä, missä vietimme viikonloppuna suomennos-vieraiden kanssa pari päivää: Turussa. Tässä kuvassa DH pakollisella savutauolla jossakin Tarvasjoen paikkeilla syyskuun viimeisenä päivänä.

Otsikossa on isommankin jutun ainekset. Tosi asiassa en suostu kumpaankaan niistä. En vain saa aikaiseksi päivittää. Kaikkea tapahtuu koko ajan, ja olen pakahtumaisillani uusista asioista. Ihan kokonaan uusista, mutta myös niistä, joita olen jälleen alkanut uudelleen havaita.

Käsitöitä syntyy tasaisesti. Kamera ei vain ole läheskään aina valmiudessa, ja silloin kun on, jäävät kuvat sinne luvattoman kauaksi aikaa. Niinpä on kuvaamatta esimerkiksi kolme Hello Kitty -pipoa, joita olen läheisille neideille tehnyt nyt elokuussa. Sen sijaan Pikkulikalle viimeksi tehdystä villatakista on kuva, josta näkyy ainakin väri. Samaa väriä ovat myös sukat ja tumput sekäneliraita-woolia haalari. Tässä siis aluksi.

Miniänalku sai Handun merinosukkalangasta Love is on the air (kuvassa oikealla) Kesävoi-sukat. Samanlaiset sukat tuli myös Pikkulikalle. JA lankaa jäi vieläkin nöttönen :)

Seuraavaksi puikoille pääsee tämä ilulainen, mutta nimeä en vielä kerro:

Muuramessa on jokusia kuvaamattomia töitä, ja lisääkin sinne lähtee pika puoliin.

Tämä paketti lähti norpanpojalle Espooseen:

Niin siinä on käynyt: lapsi kasvaa ja mumma vanhenee. Edellisen kirjoitukseni päivämäärällä poikani täytti 24. Tänään on ihanan pojantyttäreni yksivuotispäivä. Olen saanut nauttia monenlaisia onnen ja ilon ja kiitollisuuden hetkiä tuon pienen ihmisen kanssa. Ennen kaikkea luulen oivaltaneeni elämän jatkuvuuden olemuksen: jonakin päivänä tuo pieni tyttö on jonkun pienen tytön mumma. Ja ihminen kasvaa siksi mikä on olemalla vuorovaikutuksellinen osa ympäristöään.

Meidän neidillä on se rikkaus, että hänellä on kuusi mummua. Tosin hän tuntee vain kaksi, mutta siitä huolimatta isoäiten merkityksellisyys ympäröi hänen elämistänsä. Meillä on erilaista kuin kotona ja toisessa mummulassa; kotona on erilaista kuin kummassakaan mummulassa. Vähitellen lapsi oppii huomaamaan, että on monia merkityksellisiä paikkoja ja ihmisiä, jotka toimivat eri tavoin ja eri ympäristöissä, ovat kaikki omanlaisiaan. Ja kaikissa on tilaa myös hänelle, kaikilla on aikaa juuri hänelle.

Miten ennen elettiin ei ole vain pelkkä otsikko. Toiminnan ja tekojen kautta välittyvät arvostukset, tavat, uskomukset, periaatteet.  Lapsi oppii mallista, ja niin tekee aikuinenkin. Aikuinen tosin on oppinut jo moneen kertaan kieltämään itseltänsä mallioppimisen. Vaan totinen tosi on, että saman saat takaisin minkä annat. Mutta helppo sitä ei ole tunnustaa. Opettelu tuntuu olevan sen hankalampaa, mitä vanhemmaksi elää. Siksi ehkä oppimisestakin tulee aika ajoin jopa vastenmielistä.  Ei enää huomaa, miten tärkeää se on. Aina.

Pikkulikan kanssa olemme katselleen muurahaisen kulkua, perhosen lentoa, kuunnelleet tuulen suhinaa ja kokeilleet koivun tuohta; olemme laulaneet, leikkineet ja lukeneet, silitelleet lankavyyhtejä ja tunnustelleet nappeja ja nauhoja. Olemme löytäneet hetken, ihmeen. Olemme onnelliset.

Kun lapsenlapset syntyvät
sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään
äitiyden pyörremyrskystä
ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi
niin kuin ei koskaan aikaisemmin.
Viimeinkin he näkevät lapsen
oikean välimatkan päästä.
Lapsi ei ole osa heitä,
he ovat osa lasta,
maailmaa jonka luulivat kadonneen,
ja siinä se avaa ja sulkee silmiään
kuin jokin muinaisaikojen eläin,
äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,
pieni sipuli joka meissä yhä katkee kukan
ja kasvun mahdollisuuden.
Niin mummotkin itävät
ja heidän aavikkonsa puhkeaa villiin kukkaan
kun lapsenlapset ratsastavat yli
kuusijalkaisilla hevosilla hiukset hulmuten,
ohjaksitta, valjaitta.
Runojen kapseessa
ei yksikään kukka taitu.

(Eeva Kilpi)

Blogin kirjoittamisessa tuli viisi vuotta täyteen juhannuksen alla. Tosin viime aikoina ei kovin aktiivisesti ole päivitetty, mikä on huomattukin. Toisaalta: olen ollut uskollinen ajatukselle, että kirjoitan itseni takia, kirjoitan silloin kun huvittaa. Huvittaisi useamminkin, mutta tarvittavaa pitkäjänteisyyttä puuttuu, samoin rohkeutta jossakin määrin. Kysymyshän on siitä, että tätä nykyisin lukevat sellaisetkin joiden en ehkä toivoisi lukevan. Ja lukevat vieläpä kuin piru Raamattua, niin kuin sanotaan.

Voin olosuhteisiin nähden kohtuullisesti. Tosin helleilmat eivät ole minunlaisiani varten. Ja niitä on luvassa vielä pari viikkoa. Kun mielialalääkkeet ovat vähimmillään kymmeneen vuoteen, niin somaattisten vaivojen lääkkeitä on tullut saman verran tilalle. Mielialalääkkeitä on tarkoitus luopua kokonaan kesän aikana. Olen huomannut ainakin sen, että itku tulee taas – ja herkemmin kuin ennen. Olen monessa asiassa vahvempi, mutta on edelleen sellaisia asioita, joiden muuttamiseksi tarvitsisin tukea. Pitkä terapiani loppui nyt keväällä, ja se ennen kaikkea auttoi ymmärtämään sitä, miten olen tähän tullut. Se auttoi myös tyytymään opettelemisessa.

Koska tämä on lähtökohtaisesti neuleblogi, voin kertoa, että neulon edelleenkin. Valmistakin tulee, mutta suurin osa lähtee eteenpäin kuvaamatta. Talvisten pipojen jälkeen tein kymmenkunta sytomyssyä, jotka kaikki menivät kampanjan sijasta läheisilleni (ei nyt kymmenelle vaan kolmelle). Sitä en tiennyt aloittaessani ensimmäistä. L:lle tein pari boleroa, yhdelle pienelle hyvinkääläistytölle pinkin setin vaatteita, toiselle ihan saksanmaalle asti myös pinkin setin vaatteita, sekä pojantyttärelle muutaman villatakin sekä sukkia. Osa on kuvattuna, osa ei. Swallowtail-huiveja olen tehnyt kaikkiaan viisi. Juuri nyt on puikoilla jälleen bolerontapainen L:lle. Nyt helteellä tosin jää aika pieneen kutominen. Sen tehtyäni on aika ryhtyä syksyä varten kutomaan.

Minulla on nyt uusi kamera, jonka sain syntymäpäivälahjaksi. Kovasti en osaa sitä vielä käyttää, enkä varsinkaan muokata kuvia koneella, mutta joitakin on valmiina. Olen saanut myös kuvia Pikkulikasta, varsinkin, kun hän on ollut meillä yökyläilemässä joitakin kertoja. Olen luvannut hänen vanhemmilleen, että en julkaise kuvia, ainakaan kasvoista. Nyt kun hän vilkkaasti konttailee, on vaikea saadakaan kuin pepusta tai korvasta tai hatunlieristä. Yhden kuvan nyt kumminkin liitän mukaan: se on toukokuun hellejaksolta: Likka selättää Villikanin.

Syntymäpäivääni vietimme puolison kanssa Tartossa. Ja arvaa mitä? En ostanut ensinkään lankaa! Mutta jälkiruokaa söin joka päivä.

Miten olla murehtimatta asiaa, jolle ei voi mitään, mutta joka syö elävältä Toisen ihmisen ja kenties koko hänen ja läheistensä tulevaisuuden? Miten valaa uskoa siihen, joka on pienen hiussäikeen varassa ja elää jo yli voimiensa? Miten jaksaa yli mahdottoman?

Pelkään kaikkia ääniä, jotka tulevat ulkomaailmasta. Pelkään myös sitä, että ulkomaailmasta ei kuulu mitään. Hätkähdän tekstiviestin merkkiääntä, puhelimen soittoa, ja kun puhelin on äänettömänä, sitä on pakko vahtia. Yöt menevät vahtiessa ja oma uni jää vähäiseksi. Roikottelen puolipukeissa pitkälle aamupäivään. Jotakin tuhertelen, milloin sukututkimusta, milloin sukankudinta.

Uutta valmistuu erittäin satunnaisesti, mutta en näe sitä uutena vaan pikemminkin ahdistuksen ruumiillistumana. Ja rumana. En osta lisää lankaa, mutta nykyiset langat ovat sopimattomia niihin mitä kulloinkin pakertelen. siksi tuotokset ovat mielikuvituksettomia mörvelöitä. Minulla on paljon rumaa lankaa, mutta myös muutama ihanainen vyyhti odottamassa. Pikku hiljaa niistäkin jotakin tulee. vanhempien töiden kuvia laitan jokusen taas.

Alkuun pääsi tämäkin vuosi. Oikeastaan eletään jo kevättä aika pitkällä. Minulla on monia syitä olla kirjoittamatta, ja oikeastaan juuri samoja syitä kirjoittaa. En vain saa aikaiseksi. On helpompi olla tekemättä kuin tehdä. Aikavaras FB sekä toinen mokoma, Ravelry, vievät huomioni. Lisäksi olen jonkin verran saanut tehdyksi sukututkimusta, lähinnä JP:n kuurtanelaasta sukua.

Juuri nyt olen poikkeustilassa ja tilanteessa, valvomassa toisen unta, joten saan muutaan rivin kirjattua. Aina toisinaan uskon, että saan kronologiasta kiinni, ja väliin jääneet aukot täytettyä, mutta se on oikein turha toive. Ei siihen kaikeiti ole syytäkään. Pikemminkin nekin ajatukset voisi ottaa hyötykäyttöön, sillä juuri kaiken selitettävyydestä ja läpinäkyvyyteen pyrkimisestä olen opettelemassa eroon. Sanon opettelemassa, sillä en ole vielä oivaltunut, miten tässäin kohtaa sana voisi tulla lihaksi.

Tämänpäiväinen sosiaalisuuteni ja ystävänpalvelukseni kostautuu omassa voinnissani. Omat yöt jäävät lyhyiksi ja levottomiksi. Olen valmis tisen puolesta moneen, mutta omasta puolestani en. Onko se edes paradoksi? Latteus.

Kuvia toisena päivänä, ei nyt lainakoneella.

No, päivitin kumminkin noi merkkipipot.